Sivut

perjantai 13. toukokuuta 2016

Kaikkein kaunein



Filosofian opiskelun innoittamana aloitetaan postaus tavallisella mietteellä - mikä on kaunista? Minulle kauneus-käsitteeseen liittyy ulkonäöllisen miellyttämisen lisäksi myös tunnetta. Yhteenkuuluvuutta, rakkautta ja sitä tunnetta, jota ei pysty sanoin kuvailemaan. Näin heppoiset perustelut eivät filosofille riittäisi, mutta tiedättekö sen tunteen, kun vain tietää? Kun sen vain tuntee, muttei pysty sanoin kuvailemaan? Minulle kaunista on Lobe. Maailman kaunein, maailman paras hevonen.


Lobe ei ole estekenttien ruusukehai, koulukisojen liitokavio eikä edes tallin nopein hevonen, vaikka vauhtia tästä ei puutu. Se ei ole korkea, ei omista valkoisia sukkia ja päämerkkejä eikä sovi kuin yhden ihmisen hevoseksi. Mikä siitä sitten tekee niin ihmeellistä? Se, että siinä on vain sitä jotain. Kaunista kiltteyttä, miellyttämisenhalua, nallekarhumaisuutta. Vauhtia, elämänhalua, onnellisuutta. Ainut, joka saa päivänä kuin päivänä piristymään. Siihen ei tarvita kuin yksi matala, hupsu hörähdys.


Mitä nyt hevosella tekisi, jolla on jalat siinä kunnossa missä nyt sattuvat olemaan? Joka söisi aika ison loven lukiolaisen jo valmiiksi kapoiseen lompakkoon? Jolla ei pysty hyppäämään, laukkaamaan joka päivä eikä vääntämään koulukiemuroita? Varmasti aika moni vastaisi, ettei oikeastaan mitään. Turhake, pelkkä iso menoerä, pihakoriste. Minä vastaan, että vaikka ja mitä. Sellainen hevonen toimii päivieni valona (miten kornilta kuulostaakaan), parhaana ystävänä, ymmärtäjänä. Ollaan niin erilaisia, mutta toisaalta todella samanlaisia. Sielunsiskoja.



Oikeastaan Lobe on aika karmea ratsastettava. Kentät ovat sille aivan liian pieniä, koska vauhti virtaa veressä. Pellolla kaksi toimivaa vaihdetta ovat pitkin ohjin käynti tai täysiä baanaaminen, välimuotoa haluttaessa tapellaan. Mitään se ei osaa, lähinnä vain kulkee aivan liian lujaa ja porhaltaa miten tykkää. Maastossa ei saa pyytää hidastamaan, ei missään nimessä. Näkisitte, millaista kyytiä Lobe kävelee loppukäynneillä! Siinä jää jokainen maastokaveri jälkeen, sellaisia harppauksia minun rouvani ottaa. Ketuttaa ja pattiin ottaa, kun joutuu kaverin hännässä ravaamaan! Ketäpä ei. Siinä on hevonen, joka on luotu liikkumaan.


Kuitenkin Lobella maastoilu on parasta, jota tiedän. Käydään yhdessä metsiköiden suojissa vähintään kolmesti viikossa, usein paljon enemmän. Vaikka välillä olisi ihanaa istahtaa jonkun rauhallisen ratsun selkään, ei Lobella maastoilua voita mikään. Voin oikeasti luottaa siihen. Kavereitakin hirvittää, millaista kyytiä rouvani paahtaa. Miten siellä voi tuntua turvalliselta, rennolta, kodilta? Olen niin tottunut Lobeen, tiedän milloin sitä voi alkaa jännittää, milloin kaikki on ok. Tiedän miten se reagoi asioihin, tiedän miten helppo hevonen se on. Moni varmasti naurahtaisi, kun Lobea kuvailee sanalla helppo. Mutta kun tietää, että se kävelisi vaikka läpi harmaan kiven pitkine ohjineen, ei voi muuta kuin hymyillä ja todeta, ettei tämän parempaa hevosta ole.


Loben sydän on täyttä kultaa. Se ei koskaan ole tarkoituksella paha tai ilkeä, vaikka hömelö ja huolimaton osaa joskus olla. Hoitotilanteet on Loben kanssa ihanan rentoja ja helppoja, paha laittaa paremmaksi. Rouva on miltei maastovarma, eikä selässä tarvitse pelätä ollenkaan. Ennen tälle tallille muuttoa Lobe saattoi sinkaista normaaleja autojakin karkuun, voitte vaan arvata kuinka rentouttavaa oli lähteä maastoihin liikenteen keskelle... Tallinvaihdon myötä Lobe on joutunut päivittäin pällistelemään tarhastaan jos jonkinmoista konetta ja kapistusta, ettei sitä enää pelota ainakaan normaalit autot. Pystyn kevyin mielin lähtemään vaikka satulatta maastoihin, kun aiemmin jouduin aina pohtimaan pääni puhki pääsenkö takaisin selkään jos ja kun joudun jalkautumaan jokaisen ajoneuvon kohdalla...




Lobe ei siis ole se mahtavin ja hienoin, ainakaan ulkopuoliselle. Minulle se on kaikki kaikessa. Sydämeni särkyy jo pelkästä ajatuksesta, että yhteinen aikamme on rajallista. Noilla jaloilla ei ikuisuutta täällä oleskella, sen tiedän. Siksi haluankin ottaa jokaisesta päivästä, joka hetkestä kaiken ilon irti. Huvittavaa kirjoittaa tälläistä kyyneleet silmissä, mutta olen onnellinen. Siitä ajasta, joka meille on jo suotu ja toivottavasti on vielä jatkossa suotavissa. Rakastan tuota hevosta niin paljon, etten onnistu sitä sanoihin pukemaan. Mitä rakkaus on? Se on Lobe ja sen maailman kauneimmat silmät, jotka pilkottavat maailman kauneimman otsatukan alta. Minun hevoseni, se kaikkein kaunein.


8 kommenttia:

  1. Aivan ihana postaus ja aivan ihania kuvia ♡ itsellekin tuli tippa linssiin kun postausta luin. Lobe on juuri oikea hevonen sinulle ja sovitte niin hyvin yhteen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, ihanaa että tunne välittyi tekstistä! Sitä kun itsellä on niin vahva visio ja tunne mitä kirjoittaa, mutta aina alkaa epäilyttämään tuleeko sitä yhtään välitettyä ruudun toiselle puolelle... Kiitos ♥

      Poista
  2. Niinpä. Oma poni paras poni, kaikilla ominaisuuksillaan maustettuna :)

    VastaaPoista
  3. Ihana teksti, johon voin itse samaistua niin paljon!!

    VastaaPoista
  4. Vitsi miten ihania kuvia ja mahtava postaus! ♥

    VastaaPoista