Sivut

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Jännittäen röntgeniin

 
Toukokuussa 2014 meidän eläinlääkäri ensimmäistä kertaa Lobea hoitamassa; lähinnä pyysin hänet kuvauttamaan lämpökameralla satulan sopivuutta, mutta hoidettiin siinä samalla taivuttelut ja raspaukset. Kinnerpatit diagnosoitiin jo silloin, mutta heinäkuussa -14 löytyi lievien kinnerpattien lisäksi etusista kehärenkaat (=nivelrikot). Hoidettiin kaikki jalat kortisonilla ja yli puoli vuotta liikutettiin tosi varovasti, ensin vain maastakäsin, pikkuhiljaa ratsain ja ravaten. "Normaaliin treeniin" ruvettiin vasta keväällä, ja senkin tarkoitus oli vain saada Lobea kulkemaan oikeinpäin jalkojen terveyttä ajatellen.
 
 
Edelliset röntgenkuvat on siis otettu puolitoista vuotta sitten. Ollaan kyllä oltu klinikkalääkäriin, omaan elliin sekä kengittäjään yhteydessä jalkojen voinnista aika ajoin. Koska Lobe ei ole rankassa käytössä, ei hypätä ollenkaan, ja pohjia yritän parhaani mukaan katsella, jalat ovat voineet ainakin ulkoapäin katsottuna hyvin. Erikoiskengitys ja pohjalliset ovat olleet apuna, lukuunottamatta muutamaa kengitysväliä jolloin ollaan pidetty tilsakumeja myös etusissa.
 
Koko ajan ollaan syötetty erilaisia nivelaineita (mukaan lukien puoli vuotta sitten tyyris ihmekuuri), pidetty huolta ruokinnasta ja laihdutettu. Vihdoin Lobe alkaa olla hyvissä mitoissa, eikä liikalihavuus piinaa meitä. Lobe liikkuu 4-5 kertaa viikossa ihmisen toimesta (vaihtelevasti maastakäsittelystä ratsastukseen) ja asuu pihatossa 24/7. Tarhakavereinaan sillä on nyt pari suokkia, poni ja puokki. Porukan pomot laittavat kyllä siis liikkumaan heinäkasoilta toiselle, ja monipuolinen tarha tarjoaa itsessäänkin liikuntaa Poopelille.
 
 
Kertaakaan Lobe ei ole ollut mystisesti epäpuhdas tämän puolentoista vuoden aikana. Syksyllä -14 syötettiin yksi kipulääkekuuri, kun mamma oli hieman epämääräinen (syy löytyi liioista energioista ja kovalla tiellä nelistyksestä, vaikka käyntiliikutus oli menossa). Muutama viikko sitten Lobe kaatui juoksutuksessa ja taisi täräyttää oikean takajalkansa, sillä koipi turposi ja askellus muuttui epäpuhtaaksi. Muutaman kylmäilypäivän jälkeen tilanne taas normalisoitui. Muut ontumat ovat johtuneet irtokengistä (kenkä irti -> heppa melkeinpä kolmijalkainen, kunnes saadaan rautapala takaisin alle). Kop kop siis!
 
Ennen jalkavaivojen tutkimista ja hoitoa Lobe ryösteli, pukitteli ja keuli, luultavasti yhteisvaikutuksena kipeistä jaloista, huonosta kengittäjästä, ylipainosta ja epäsopivista varusteista. Kun hoidettiin kaikki edellämainitut kuntoon, loppuivat nuo huonot tavat kuin seinään. Muutaman vuoden sisään pukkeja on ollut ehkä kaksi, ryöstelyjä nollasta yhteen ja keulimisia satunnaisesti. Lähinnä maastossa tai pellolla, kun mammalla on virtaa enemmän kuin pienessä kylässä väsymyksestä huolimatta, enkä anna sen lähteä omia aikojaan, saattaa etupää keventyä. Nämä pystyyn hyppelyt ovat olleet aika pientä (lukuunottamatta yhtä epäonnistunutta ratsutusta, jossa Lobe protestoi mm. liian lyhyeen ohjaan, mutta siitä en jaksa kertoa enempää).
 
 
Jo syksyllä ihmenivelkuurin jälkeen olimme klinikalle menossa koipia kuvauttamaan, mutta matka tyssäsi taas kuljetukseen. Ei siis menty. Viime aikoina olen halunnut taas lähteä yrittämään röntgeniin pääsyä, mutta kuljetusvaikeudet ovat estäneet koko homman. Puhuttiin eläinlääkäriauton (ja kuljetettavan rtg-laitteen) pyytämisestä paikalle talliporukan kanssa, mutta saman viikonlopun aikana tuli facebookkiin ilmoitusta, että meidän oma ell on hankkinut röntgenlaitteet! Seuraavana päivänä heti soittoa sinne suuntaan: mikä helpotus kun ei joudutakaan harmaannuttamaan hiuksia pelkän lastauksen kanssa, vaan saadaan vain keskittyä kuvaukseen!
 
Eläinlääkäri tulee siis nyt maanantaina ottamaan röntgenkuvat kaikista Loben jaloista, haluan tsekata kinnerpattien mahdollisen luutumisen sekä etusten nykyisen kunnon. Olo on helpottunut, tyytyväinen, jännittynyt, pelokas, kauhistunut ja surullinen. Entäs jos sieltä tulee sellaista palautetta, ettei tästä enää hevosta saa... Nämähän kuitenkin ovat saaliseläimiä ja peittävät kipunsa hyvin (Lobe kylläkin on aika selkeästi ilmaissut epämukavuutensa aiemmin...). Mistä sitä tietää, josko kinnerpatit olisivat edelleen huolenaihe vaikka niistä en ole pitkään aikaan ollut huolissani. Mitä jos etuset ovat pahemmassa kunnossa kuin edes osaan kuvitella (lue: eli tosi tosi huonossa)?
 
Mutta toisaalta, jos kinnerpatit olisivat luutuneet ja etuset pysyneet samana kuin olivat puolitoista vuotta sitten... Pystyttäisiin jatkaa meidän metsässä samoiluja, ei meitä kumpaakaan jaksa enää kiinnostaa tuuppailu kuin ihan satunnaisesti. Paljon hauskempaa hölkötellä keskellä metsää ihanissa maastoissa ja välillä ottaa laukkaspurtteja, kuin kiertää kehää ja pakottaa reipas hevonen kulkemaan sille luonnottoman hitaasti! 
 
 
Epätietoisuus tässä se kamalin osuus on, sitten kun saa tietää mikä homman nimi on, pystytään miettimään miten jatketaan. Itketäänkö ilosta vai surusta, näyttääkö tulevaisuus kirkkaalta vai synkältä. Nyt ei voi kuin arvuutella, ei sinne niveliin asti näe paljaalla silmällä. Onneksi nyt kuitenkin saadaan tutkittua, hevosen ehdoin tässä mennään, tehdään mitä tehdään. Toivottavasti vielä ei olisi vaikeiden päätösten aika. Parempaa hevosta kun ei voisi edes toivoa <3
 
 


6 kommenttia: